PÄÄMINISTERI Juha Sipilän (kesk) tavaramerkki on puhua Suomen valtiosta Oy Suomi Ab:na.
Haastoin tätä näkemystä käyttämässäni Vihreiden ryhmäpuheessa julkisen talouden suunnitelmasta (JTS) tämän viikon tiistaina. Puheeni voi kuunnella ja katsoa tekstitettynä täältä.
Viestini voi tiivistää seuraavalla tavalla:
Hallituksen tulisi viimein ymmärtää, että valtiota ei voi johtaa kuin yritystä. Ja että valtion kassaa ei voi verrata kansalaisen kukkaroon. Yritystalouden oppien soveltaminen valtion talouden hoitamisessa johtaa vain kotimaisen kysynnän laskuun ja työttömyyden kasvuun. Kun ihmisten lompakot ohenevat, kansalaisten euroista riippuvaiset kotimaiset yritykset kärsivät. Ja tästä seuraa itse itseään ruokkiva negatiivinen kierre. Sen seurauksena valtion alijäämä ja velkaantuminen lisääntyy, kun uutta kasvua ei synny mistään.
Vaalikevään helmikuussa pääministeri Sipilä väitti tiukasti Elinkeinoelämän valtuuskunnan vaalitentissä, että Suomea voi johtaa kuin firmaa, koska yrityksen ja valtion välillä on paljon samaa: molemmilla on tulot ja menot, joiden pitää olla tasapainossa.
Valtiovarainministeri Alexander Stubb oli silloin toista mieltä. Mutta kuten niin monissa muissakin asioissa, käytäntö ei ole vastannut puheita ennen vaaleja.
Pääministeri Sipilä yrittää toimia Suomen toimitusjohtajana ja se näkyy kaikessa hallituksen politiikassa.
Pääministerin olisi syytä ymmärtää, että yritystaloutta voidaan tasapainottaa menoja vähentämällä, mutta aina kun valtio vähentää menojaan, se vähentää myös tulojaan. Ja toisin kun yritysten, valtion tehtävä on huolehtia kansalaisten hyvinvoinnista eikä tavoitella pelkästään voittoa.
Huonoina aikoina valtio ei voi myöskään poistaa ihmisiä kansantaloudesta ja pienentää näin yrityksen lailla yksikkötyökustannuksia.
Yritysten toimenkuvaan kuuluu aina riskinotto, joka onnistuessaan tuottaa yritykselle voittoa. Valtio ei voi toimia kuitenkaan näin ja pantata kansalaisiaan jonkun riskisijoituksen takeeksi.
Mitä tulee tulojen ja menojen tasapainoon valtion osalta, valtionvelka on rahoitustyökalu, jolla mahdollistetaan yhteiskunnan normaali toiminta.
Sipilänomics johtaa siihen, että valtio maksaa mieluummin siitä, että ihmiset ovat työttöminä kuin maksaisivat veroja ja olisivat työllistettynä.
Mutta jos näille ihmisille ei ole uutta työtä tarjolla, kuinka heidän kortistoon laittamisensa parantaa julkisen talouden tilaa?
Hallituksen visiona näyttääkin olevan se, että julkisen talouden säästöjä haetaan sillä, että työttömyysturvaa ja sosiaalietuuksia karsitaan, jolloin työttömyydestä aiheutuvat suorat kustannukset pienentyvät.
Tällainen politiikka johtaa siihen, että kansa jakautuu yhä enemmän kahtia ja köyhyys, tuloerot sekä eriarvoisuus kasvavat. Tämä puolestaan johtaa inhimillisen kärsimyksen ohella siihen, että ihmisillä on yhä vähemmän mahdollisuuksia hankkia yritysten tuotteita ja palveluita.
Kansalaisten ostovoiman heikentyminen on suoraan pois yritysten mahdollisuudesta työllistää ja investoida.
Myös OECD:n raportti vuodelta 2014 toteaa hyvin selkeäsanaisesti, että tutkimusten mukaan tuloerojen kasvaminen vähentää talouskasvua.
Pienten tuloerojen maissa asuvat onnellisimmat ihmiset ja ihmisten hyvinvointi on myös yritysten etu.
Tässä yhteydessä on syytä vastata yhteen ikuisuusväittämään julkisen sektorin liian suuresta koosta.
Kun Suomen valtion velkaantumista parjataan, puhutaan bruttovelasta. Jos joku mainitsee nettovelan, muistetaan aina sanoa, että siihen sisältyy Suomen eläkerahastojen varallisuus. Kun Suomen julkisen sektorin kokoa parjataan, kukaan ei enää muistakaan mainita, että siihen sisältyy myös lakisääteinen työeläkejärjestelmä ja sen varallisuus. Siksi se tapa, jolla esimerkiksi julkisesta sektorista ja valtion velkaantumisesta puhutaan, on usein hyvin ideologista.
On syytä muistaa, että kun puhumme julkisesta sektorista, puhumme yhteiskuntaamme kannattelevista työntekijöistä, kuten poliiseista, sairaanhoitajista, opettajista, palomiehistä ja kätilöistä. On aina poliittinen arvovalinta määritellä, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme ja keitä varten palveluita järjestämme.
Kun taas parjataan Suomen korkeaa veroastetta, on syytä muistaa kaksi asiaa.
Ensinnäkin se, että verotuksen kokonaistasoa ei voi lukea suoraan verojen osuudesta bruttokansantuotteeseen, koska eri maat ovat erilaisia. Koska verotuksen rakenne ja sosiaalituvajärjestelmät ovat erilaisia, on suorastaan pölhöpopulismia verrata suoraan eri maiden verotasoja toisiinsa bruttokansantuotteesta ilman mitään erittelyä.
Toisekseen tavallisen ihmisen arjen kannalta olennaista on se, kuinka paljon jää kuukaudessa käteen euroja. Veroilla kustannetaan muun muassa koulutus ja terveydenhuolto sekä yhteiskunnan perusinfrastruktuuri. Kuinka paljon tavallista työssä käyvää ihmistä lämmittäisi ajatus, että palkasta tarvitsisi maksaa vähemmän veroa, mutta vastineeksi tästä vapaudesta joutuisi maksamaan ne palvelut, jotka veroilla on aikaisemmin katettu.
Tämä on taas ideologinen valinta. Minkälaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa ja minkälaiset palvelut haluamme turvata kaikille. Esimerkiksi tuhat euroa käteen tarkoittaa Suomessa hyvin eria asiaa kuin Yhdysvalloissa.
Ja kaikella tällä on väliä myös koko yhteiskunnan kannalta. Yhteiskuntamme kilpailukyvyn kannalta on olennaista, että Suomi on vakaa yhteiskunta ja täällä on osaavaa ja koulutettua työvoimaa. Ja juuri näiden veroilla mahdollistettujen seikkojen ansiosta Suomi on maailman talousfoorumin listalla maailman innovatiisin maa ja maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa.